Vieraskynä: Teknologian vaikuttavuus ja sen mittaaminen

Tässä kirjoituksessa käsittelen kolmea hieman kärjistettyä väittämää, josta on hyvä lähteä viemään keskustelua eteenpäin vaikuttavuudesta. Olen pohtinut näiden väittämien taustalla olevia ajatuksia jo jonkin aikaa, sillä ne liittyvät läheisesti omaan väitöskirjaani. Näiden taustana mainittakoon, että kotihoito on kenttänä vaikuttavuuden näkökulmasta melko uniikki ja haastava, sillä asiakkailla on hyvin vaihtelevat tarpeet ja sen lisäksi nämä tarpeet ovat jatkuvassa muutoksessa. Tämä taas luo teknologian vaikuttavuuden arvioimiselle monenlaisia haasteita.

Teknologia yksistään ei luo vaikuttavuutta

Mietitäänpä hetki mitä vaikuttavuus oikein on. Vaikuttavuuden ymmärtämiseksi kehottaisin pohtimaan, miltä kotihoidon maailma näyttää teknologian kanssa, ja miltä se näyttäisi ilman teknologiaa? Itse ymmärrän vaikuttavuuden näiden kahden ”maailman” välisenä muutoksena. Osa tällaisesta muutoksesta on helpommin nähtävissä, kun taas osaa ei välttämättä koskaan tunnisteta. Lisäksi vaikuttavuus täytyy nähdä laajasti: vaikuttavuutta on sekä se, mitä kotihoidon asiakas saa, mutta myös se, mitä kotihoidon organisaatiot saavat.

Tällaisen näkökulman kautta teknologian vaikuttavuus riippuu siitä, miten ja mihin teknologiaa käytetään. Usein vaikuttavuudesta puhutaan siten, että teknologialla olisi itsessään vaikuttavuus. Vaikuttavuuden realisoitumiseksi vaaditaan teknologian lisäksi kuitenkin myös jokin muu muutos. Onhan siinä eroa käykö asiakkaan luona hoitaja jokaisella lääkkeenjakokäynnillä, jopa monta kertaa päivässä, vai voiko lääkkeenannon hoitaa robotti. Tällöin aamukiireiden aikaan hoitaja voi hallinnoida lääkehuoltoa etänä ja iltapäivällä kotikäynneillä voidaan rauhassa keskittyä itse asiakkaaseen.

Teknologia mahdollistaa tällaisen muutoksen, mutta vaikuttavuus vaatii, että teknologiaa ei vain liimata olemassa olevan päälle. Täytyisi siis miettiä mitä teknologia voisi laajemmin mahdollistaa, esimerkiksi kotihoidon operaatioissa. Muuten varmaa on vain teknologian hinta.

Teknologian vaikuttavuuden mittaaminen kotihoidossa voi olla harhaanjohtavaa

Kotihoito on teknologian vaikuttavuuden mittaamisen näkökulmasta uniikki konteksti. Olen analyysien pohjana käyttänyt käyntikirjauksia ja niiden avulla olemme arvioineet kotihoidon operaatioita ja mitä organisaatioissa tarkalleen tapahtuu. Käyntikirjaukset kuitenkin antavat vain jonkinlaisen kuvan. Esimerkkinä: aikaisemmin käytiin kaksi kertaa päivässä antamassa lääkkeitä ja teknologian käyttöönoton myötä käytiinkin vain kaksi kertaa kuukaudessa täyttämässä lääkeannostelurobottia. Kuulostaa yksinkertaiselta: säästettiin 58 käyntiä kuukaudessa ja asiakkaan lääkehoidon taso pysyi samana, ellei jopa kasvanut. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempaa.

Edellisessä esimerkissä on ainakin kaksi haastetta. Ensinnäkin tällainen ennen ja jälkeen -vertailu kuvaa vain lyhyttä aikaväliä käyttöönoton ympärillä. Usein kotihoidon asiakkaat ovat iäkkäitä, ja heidän kuntonsa voi heiketä nopeastikin. Näin ollen kahden raportoidun tilanteen välissä saattaa tapahtua suuriakin muutoksia. Vuoden päästä toteutunut tilanne voi olla hyvinkin erilainen, tai tilanne olisi muuttunut hyvin radikaalisti, jos teknologiaa ei olisi otettu käyttöön. Voi olla, että käyntejä on jouduttu lisäämään ja vuoden päästä ollaan taas kahdessa käynnissä päivässä, ja hoitaja on varmistamassa robotin luona, että lääke otetaan. Ennen ja jälkeen -analyysi kertoo siis potentiaalista, muttei mahdollista tietoa vaikuttavuuden jatkuvuudesta. Tarvittaisiin siis jatkuvaa seurantaa ja mahdollisuutta tunnistaa, milloin voisi olla oikea aika ottaa myös robotti asiakkaalta pois.

Toisekseen näin radikaali 58 kuukausikäynnin muutos kertoo myös siitä, että tällainen 58 kuukausikäynnin taso olisi voinut olla ennaltaehkäistävissä, jos robotti olisi otettu käyttöön aikaisemmin, kun käynnit alkoivat lisääntyä. Väitänkin, että on hyvin todennäköistä, että kyseisellä asiakkaalla jäi tästä syystä paljon ”vaikuttavuuspotentiaalia” käyttämättä, koska käyttöönottoa ei tehty riittävän ajoissa. Jos taas käyttöönotto olisi tehty ennaltaehkäisevästi, voitaisiin käyntejä vähentää pidemmältä aikaväliltä, muista välillisistä hyödyistä kuten asiakkaan autonomiasta puhumattakaan. Kannustankin miettimään, mitä tämä tarkoittaa pilottiprojektien arvioinnin näkökulmasta, jos mittaamalla saadut ”hyvät tulokset” kertovat siitä, että osa vaikuttavuudesta jäi saavuttamatta ja ”huonot tulokset” siitä, että teknologiasta saadaan kaikki vaikuttavuus irti.

Kärjistettynä voisi jopa siis sanoa, että iäkkäillä on jokaiselle teknologialle oma ennalta määrittelemätön aikaikkuna, jolloin teknologiasta olisi heille ja kotihoidolle aidosti hyötyä. Lääkeannostelurobotin kohdalla tällainen aikaikkuna alkaa siitä, kun lääkehoito ei oikein enää suju itsenäisesti ja tarvitaan kotihoidon tukea ja teknologian tuomia mahdollisuuksia. Aikaikkuna sulkeutuu, kun ikäihminen tarvitsee enemmän lähihoitoa, terveydentila heikkenee, eikä teknologia vastaa näihin tarpeisiin. Tällöin tulisi pohtia teknologian siirtämistä asiakkaalle, joka hyötyisi siitä enemmän.

Eli perinteinen lähestymistapa, jossa teknologiaa pilotoidaan, vaikuttavuus mitataan pilotin päätteeksi, ja tuloksien perusteella tehdään päätökset, voi olla hyvinkin harhaanjohtavaa. Tarvittaisiinkin jatkuvaa arviointia tai indikaatioita siitä, onko laitekanta juuri nyt oikeilla asiakkailla käytössä. Tällöin muutosta, ja siitä syntyvää vaikuttavuutta, on oikeasti mahdollista johtaa myös pitkällä aikavälillä.

Teknologian ja teknologiapalveluntarjoajat tulee osata tulevaisuudessa tukea asiakasorganisaatioita asiakasvalinnassa

Teknologiayrityksille tässä on hyvä kehityskohta: voisiko teknologia itse arvioida omaa hyödyllisyyttään ja ehdottaa hoitajille missä se kannattaisi ottaa käyttöön ja missä pois käytöstä. Esineiden internet, lääkeannostelurobotit, älyrannekkeet ja erilaiset sensorit ovat jo olemassa ja käytössä. Lisää teknologiaa keksitään ja tuodaan markkinoille koko ajan, mahdollistaen myös jatkuvasti uusia lähestymistapoja vaikuttavuuden mittaamiseen. Esimerkiksi voidaan mitata sykettä etänä, tarkastelemaan missä päin asuntoa henkilö liikkuu päivän aikana, tai voidaan asettaa automaattinen hälytys kaatumistapaturmasta. Näissä teknologioissa on synergioita, ja yhdessä ne saattavat pystyä tekemään enemmän kuin mikään teknologioista yksin.

Uskon, että jossain vaiheessa teknologiat pystyvät itse ehdottamaan milloin sitä kannattaa ottaa käyttöön ja missä, sekä milloin on aika lopettaa niiden käyttö. Tämä voisi esimerkiksi tarkoittaa, vaikka tekoälyn luomaa ilmoitusta hoitohenkilökunnalle, jossa annetaan suositus, että teknologian käyttöä tietyllä asiakkaalla tulisi pohtia tai että uusi potentiaalinen asiakas on löytynyt. Päätöksen tulisi kuitenkin istua parhaiden asiantuntijoiden eli hoitajien harteilla. Näin hoito-organisaatiot pystyisivät käyttämään teknologioita siihen mitä teknologia tekee hyvin, ja hoitajien asiantuntemusta siihen, mitä hoitajat osaavat paremmin. Tällainen ennakoiva laitteiden ”kierrättäminen” tuo esiin parhaimmat hyödyt teknologiasta ja se on todellista vaikuttavuuden johtamista.

Kirjoittajasta: Vesa Tiitola on väitöskirjatutkija Tampereen Yliopiston Tuotantotalouden yksikön Cost Management Center -tutkimusryhmässä ja väitöstilaisuus on suunnitteilla vuodelle 2024. Väitöskirjan aiheena on asiakasarvon mekanismit, mittaaminen ja johtaminen.

Vesa tehnyt Evondosin kanssa tutkimusyhteistyötä vuodesta 2017, jolloin hän teki diplomityötään Tampereen yliopistossa. Osana väitöskirjaa Vesa on tehnyt vaikuttavuusanalyysejä ja tutkinut teknologian käyttöönottoa kahdessatoista eri kotihoidon organisaatiossa, sekä Suomessa että Ruotsissa. Tutkimuksessa analysoitiin käyntikirjauksiin perustuen mitä kotihoidon käynneille tapahtuu, kun Evondos lääkeannostelurobotit otettiin kotihoidon asiakkaalle käyttöön. Tämän lisäksi tutkimuksessa pohdittiin, mitä kotihoidossa täytyisi tapahtua, jotta vaikuttavuutta voitaisiin lisätä - ja mitkä ovat ne mekanismit, joiden kautta erilaista vaikuttavuutta voisi syntyä.